Heti aamusta lähdemme ajamaan peräkärryn kanssa tulliin. Öljysoratietä ohi Kemerin, Göynukin, Beldibin ja edelleen läpi kahden tunnelin. Oikealla puolella jyrkänne ja sinisenä auringossa kimalteleva Välimeri. Antalyan kaupunkia ja sen takaa työntyviä vuoria ei erota ilman kosteudesta johtuvasta usvasta. Tie kääntyy loivasti oikealle ja vasemmalla vuoret jäävät kauemmas. Käännymme oikealle hiekkatielle ja saavumme tullirakennuksen pihaan. Parkkeeraamme auton ja peräkärryn rakennuksen vasemmalle sivustalle.
Nousemme leveät, ajan pyöristämät rappuset ylös. Sisällä on hämärää ja tuoksuu virastolle. Käännymme kolkosta käytävästä, jonka varrella on useita huoneita heti oikealle ja astumme sisälle ensimmäiseen huoneeseen. Huoneessa istuu karujen metallisten työpöytien ääressä kuusi miestä. Kari ojentaa passin johon on nidottu blommatun peräkärryn tavaralista. Yksi miehistä hakee paikalle Mehmet Beyn, johtajan, joka tutkittuaan paperit toteaa, että auto ja peräkärry on jätettävä tulliin niin kauaksi aikaa kunnes Karin työlupa ja asumislupa on kunnossa. Nämä ovat vireillä ja saamamme aikaisemman tiedon mukaan se riittää tullille.
Kaksi tullimiestä koppalakkeineen astuu paikalle ja Kari lähtee näyttämään autoa ja peräkärryä. Jään seisomaan isojen ikkunoitten eteen, josta juuri ja juuri näen tarkastuksen. Miehet eivät halua tarkastaa peräkärryn sisältöä vaikka Kari niin haluaa. Kari haluaa näyttää, että siellä on vain meidän henkilökohtaisia vanhoja meille tärkeitä tavaroita, ei muuta, ei tullattavaa.
Kari taistelee asian eteen, perustelee ja kyselee ja väittelee. Mehmet Bey, isokokoinen, kylmäkatseinen mies toistaa vain, että saamme auton ja peräkärryn kun asiakirjat ovat kunnossa ja auto on rekisteröity Turkin kilpiin.
Kari pyytää saada käyttää puhelinta. Hänet ohjataan pihalle puhelinkoppiin soittamaan. Hän soittaa Ankaraan rakennusyrityksen johtajalle, jonka kanssa suomalainen rakennusyritys, Karin työnantaja tekee yhteistyötä Turkissa. Hän lupaa soittaa ja selvittää asiaa tullijohtajan kanssa.
Seisomme huoneessa, puhelin soi ja käydään keskustelu. Mehmet Bey sanoo, että mitään ei ole tehtävissä enää koska tulimme tulliin. Jos emme olisi tulleet niin he olisivat antaneet vain pienen sakon.
Tulliviranomaiset kirjoittavat A6 kokoisen silkkipaperisen manifestin. Kari käy noutamassa eri huoneista seitsemän allekirjoitusta ja leimaa ja maksaa lopuksi kassalle depo paran, takuumaksun n. 830 000 Turkin liiraa.
Seison ikkunan edessä, josta aukeaa näkymä kulottuneelle pihalle ja tullirakennuksille. Kyyneleet tirisevät väkisin silmiini vihasta ja voimattomuuden tunteesta.
Ankaralainen rakennusyritys toimittaa meille auton käyttöön ja selvitysmiehen tullia varten. Auto ja peräkärry seisovat tullissa kaksi kuukautta. Selvitysmieheltä menee neljä päivää tullissa asioiden hoidossa.
Eila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti