Koti turkkilaiselta mieheltä

Ajamme viimeistä etappia Korkutelista Antalyaan ja sieltä Camyuvaan. Tie on kiemurainen ja niin kapea, että auto ei pysty väistämään toista, kummankin pitää väistää. Laskeudumme noin 1,5 km korkeudesta merenpinnan tasolle. Väsyttää. Pysäytän auton niitylle, jaloittelemme ja oiomme jäseniä, lämpötila on noussut lähelle 40 C. Vuorimaisemat ovat jylhän kauniita.

Joku lähestyy meitä, mies sotilasmaastopuvussa aseen kanssa, mitä nyt? Mies viittoo ja huutaa ymmärtämätöntä. Tulee lähemmäksi ja puhuu koko ajan, käskee lähtemään, ei pyydä papereita. 

Pyydämme, että emmekö voisi vähän aikaa olla ja levätä ennen viimeistä sataa kilometriä. Ei käy, se on kiellettyä. Solkkaamme käsin ja kaikilla mahdottomilla kielillä. Selviää, tämä alue on luonnonsuojelualuetta ja leiriytyminen ja tulenteko on jyrkästi kielletty. Kuka tässä nyt tulta tarvitsee. Helpottaa, emme saa rangaistusta, emmekä muuta kuin lähtökäskyn.

On 10.7.1991 12. päivä siitä kun lähdimme reissuun. Naapuri, urakoitsija Suleyman perheineen on innostuneena paikalla. Tervehdykset vaihdamme turkkilaisen tavan mukaan perusteellisesti poskisuudelmin. Naapurit katselevat.

Turkin tullista saimme 72 tuntia aikaa ilmoittautua Antalyan tullissa peräkärryn kanssa, joten alamme purkaa autoa.

Menemme uuteen kotiimme ensimmäistä kertaa, jännittää. Suleyman kyselee ja varmistelee, että rahat ovat mukana. Selittää, että kaikki ei ole vielä ihan valmista, pitää tehdä sitä ja tätä, pientä. Avain lukkoon ja ovi auki töks! töks! Ovi ei aukea kokonaan. Mahdumme sisään kuitenkin kapeasta aukosta.

Näky, matkan jälkeen kuumassa, pölyn keskellä on masentava, joka paikassa on rakennusjätteitä. Yläkertaan menevät betoniportaat ovat sattuneet samaan paikkaan keittiön kulkuaukon kanssa, alkavat puolestavälistä, 40 senttiä liian eteen asennettuina.

Sovimme ostettaessa, että keittiön kaapit ovat luonnon puun väriset ja lakatut, niin kuin ikkunat, ovet ja muutkin puuosat. Ne ovat kaikki vihreitä. Keittiön kaakeleiden piti olla valkoiset, eivät ole, ovat kukalliset. Keskeytämme yläkerran kylpyhuoneen lattiakaakeleiden laiton. Sinne on tulossa vaaleansiniset, jotka eivät mitenkään sovi jo väärien sinne laitettujen liilakukallisten seinäkaakeleiden kanssa. Vaihdatamme valkoisiin.

Pikainen talon tarkastus antaa tulokseksi, kuukauden työt ovat edessä, pientä ja suurta.

Sovimme ostettaessa vuosi sitten, että ostamme tämän talon turkkilaiselta mieheltä ja hänen rakentamanaan Turkin standardein, emmekä puutu rakennuksen toteutukseen. Siis, katsomme mitä tuleman pitää.

Suleyman sanoo, että viikon verran on töitä jäljellä ja osoittaa pientä pensionaattia talojen takana.

Hän maksaa majoituksemme kunnes talo on asuttavassa kunnossa. Auton tavarat viemme Suleymanin kellariin.

Huomenna tulliin...

Kari

Matka kukkahousujen maahan

29.6.1991 seison Finnjetin kannella mieheni Karin ja koiramme Dainan kanssa. Toisessa kädessäni on valtaisa kimppu kedonkukkia ja toisessa laivayhtiöltä saatu muovipussi koiran tarpeita varten. Auto peräkärryineen on lastattu laivaan. Tuuli sekoittaa hiukset. Rannasta kuuluu juuri erotettavasti hanuristin meille soittama Ankkurit ylös nostakaa ja kolmen rakkaan, Marjon, Paulan ja Sarin kädet huiskuttavat meille jäähyväisiä. Seisomme kannella niin kauan kuin erotamme rannalla seisojat ja sitten matkamme alkaa. Samalla alkaa uusi aika elämässämme. Olemme valmiita ja innokkaita uuteen elämään, elämään kukkahousujen maassa Turkissa.

Travemundeen saavuttaessa on pilvistä ja viileää ja Kari päättää ajaa niin pitkään, että aurinko paistaa lämpimästi. Yövymme Cellen lähellä, Wurtsburgista ostamme autoradion ja Karstadissa viihdymme kaksi päivää kodikkaassa majatalossa viiniköynnösten katveessa, pelargonioitten kukkiessa. Koira ui lammessa, nautimme valkoviiniä, salaattia ja kuminalla maustettua leipää.


Fussenistä ylitämme rajan Itävältaan ja päätämme ajaa pysähtymättä Italiaan. Saavumme ilta myöhään Chiusaan. Majapaikan löydämme Spitalerhofista mutta löytääksemme vielä avonaisen ruokapaikan joudumme kävelemään pitkään pehmoisen läpimässä illassa.


4.7. ajamme Mantovaan ja parkkeeraamme auton  aukiolle, Piazza Sardello. Ilma väreilee kuumuudesta, eikä edes vanhat, mahtavat rakennukset anna viileyttä kulkijalle. Lounaan nautimme seisovasta pöydästä Piazzan reunalla, friteerattuja kalaherkkuja.
Illalla saavumme Pesaroon, hotelli Miramareen. Kari menee tapansa mukaan katsomaan hotellia ja minä jään koiran kanssa odottelemaan. Isäntä ehdottaa Karille huonetta talon takaa toisesta kerroksesta. Kari valitsee kuitenkin huoneen parvekkeella ja merinäköalalla.
Olemme väsyneitä. Pienessä huoneessa on hyllyvä korkea sänky. Retkahdamme siihen ja pian selviää miksi isäntä suositteli toista huonetta. Sänky alkaa vavista kun tavarajuna ohittaa hotellin, eikä autostrada paranna asiaa. Istumme sängyllä juoden Martinia, nukahdamme ja heräilemme aina kun tavarajuna ohittaa hotellin. Hotellin alakerrassa on sekatavarakauppa, jonka nurkassa juomme aamulla hyvät maitokahvit.


5.7. ajamme Anconaan, ostamme laivaliput King Minos laivaan kohden Kreikkaa. Vanha Suomen ja Ruotsin väliä liikennöinyt laiva ilahduttaa Suomen kielisillä kylteillään. Laiva on täynnä ja ihmiset nukkuvat shortseissaan  taivasalla onnellisina pienistä tuulenhenkäyksistä, joita saattaa silloin tällöin tulla. Igoumenitzassa kukkivat bougainvillat ja alkava kuuma kesä tuoksuu odotukselle. Seuraavan yön nukumme Ioanninassa hotellissa, jonka sänkylaverit ovat raakalautaa, emmekä halua hikisen yön jälkeen  mennä suihkuun.


6.7. vuorilla sataa vettä, ylitämme 1690 m korkean Katara passin ja laskeudumme pilviseen Thessalonikaan. Jatkamme matkaa Asprovaltaan, pieneen merenrantakylään. Yövymme vaatimattomassa rantahotellissa. Istumme iltaa ravintolassa, mustekalaa, friteerattuja pikkukaloja, kreikkalaista salaattia, kylmää retsinaa ja taustalla soi Välimeren aallot. Tänne voisi jäädä mutta meille on annettu aikaa olla Kreikassa transitmatkustajina 72 tuntia.


9.7. olemme Turkin rajalla. Tullimiehet kiertelevät ympärillämme. Kari kulkee perässä. Kyselevät, tutkivat papereita, Kari selvittää. Tullimies antaa 72 tuntia aikaa ajaa Antalyan tulliin tullaamaan peräkärry.

Ylitämme Marmaranmeren Canakkalen lautalla. Ostamme rantakojusta grillattuja sardiineja, jotka tarjotaan sanomalehtipaperissa käsiimme. Auringonlasku on värjännyt taivaanrannan sinisen, oranssin, liilan värein. Kauppiaat ovat sytytelleet kojuihinsa loisteputkensa ja lyhtynsä ja lamppunsa. Puheensorina ja huudot täyttävät kuuman ja kostean ilman, johon tunkeutuu aika ajoin miehien huudot, jotka ohjaavat matkustajia Canakkalen lautalle.

10.7. meren rannalta Kusadasista nousemme vuorille, Aydin, Denizli, Korkuteli. Ilma on kuivaa ja luonto muuttuu karuksi. Ohitamme kuivia peltomaisemia, paimentolaistelttoja, vuohia ja taustalla harmaansinertäviä kaljuja vuoria. Sitten tie alkaa serpentiininmuotoisena laskeutua Antalyaan. Kostea meri-ilma tunkeutuu autoon jo Kepezin viimeisillä mutkilla. Antalyasta käännymme Konyaltin rantatielle kohden kotikyläämme Camyuvaa. Ajomatkaa Suomesta Camyuvaan on kertynyt 3682 km. Peräkärry on vietävä vielä  Antalyan tulliin. Tulevista ongelmista tullissa emme osaa aavistella mitään. 

Eila

Oliivipuun alla

Istumme oliivipuun alla ja maalaamme puisia jakkaroita. On heinäkuun alkupäiviä, jolloin aurinko porottaa kuumasti, eikä auringonlasku vuorten taa tuo juurikaan ilmaan muutosta.

Appelsiinipuut ovat täynnään vihreistä, vasta aluillaan olevista appelsiineistä sillä huhtikuisesta kukinnasta ja alueen vallanneesta huumavasta valkoisten kukkien tuoksusta on vain kolmisen kuukautta. Keväiset sadekuurot ovat ohi ja viljelijät laskevat viikoittain vuorilta johdetuilta vesikanavilta viljelmilleen vettä. Alue on entistä sitruspuiden tarhaa, johon on rakennettu nyt useita paritaloja ja pieniä pensionaatteja. 

Oliivipuu on aivan matalan ja pitkän muotoisen pensionaattirakennuksen päädyssä, josta piha-alue aukeaa eteemme. Pihan toisella reunalla on omistajien valkoiseksi maalattu kaksikerroksinen paritalo. Pensionaatin ja paritalon reunoja kiertävät eriväriset ruusupenkit. Ruusut ovat isoilla kukilla vaikka ilma alkaa niille olla jo liiankin kuuma, saaden kukat nopeasti aukeamaan täyteen komeuteensa ja yhtä nopeasti lakastumaan.

Pensionaatti on nyt kotimme toistaiseksi. Ovi jokaiseen sen asuntoon johtaa suoraan yhdistettyyn olo-makuuhuoneeseen, jonka täyttää leveä kyläpuusepän valmistama mäntyinen parivuode ja molemmin puolin sänkyä yöpöydät. Heti ulko-ovesta oikealla on pieni suihku-wc. Sängyssä on valkoiset lakanat ja tyynynpäälliset, peittoa ei tarvita. Yöt ovat läkähdyttävän kuumia. Pienen parvekkeen ovi on pidettävä auki ja myös ulko-ovi raollaan. Tästä huolimatta ei huoneeseen käy tuulenhenkäystäkään yön aikana. Nukumme hyvin, päivä on väsyttänyt.
Aamulla heräämme työn ääniin, kylä on herännyt. Kukot kiekuvat ja koirat yltyvät yhteiseen haukuntaan. Välillä kun lähistöllä on hiljaista saattaa kuulua kauempaa kukkojen kiekumista. Äänet tuntuvat rauhoittaville.

Istumme valkoisilla muovituoleilla keskellä pihaa ja odottelemme aamiaista. Paritalon nurkalta ilmestyy ensin Ahmetin jalka polvea myöten ja sitten iso tarjotin ja vasta sitten näemme Ahmetin. Ahmet siniruudullisessa paidassa ja shortseissa on kookas ja tarjoilijan tehtävään kömpelön oloinen. Pieni ujo Mert poika hyppelee isänsä vierellä kädessään posliiniset pippuri ja suola sirottimet. 
Korissa on vaaleaa, lähikaupasta ostettua leipää liinan alla ja lisukkeina valkoista tuorejuustoa, tummia ryppyisiä oliiveja, kurkkua ja makeita, kypsiä tomaatteja viipaleina. Ahmet jättää pöydälle myös kaksikerroksisen alumiinisen teekannun, jossa on hyvin hautunutta mustaa teetä.

Ahmetin äiti Fatima on laiha ja hänen kasvonsa ovat uurteiset, ohimoilta harmaantuneet hiukset ovat liinan alla vielä pikimustat ja paksut. Vaikka hänellä on jalassaan kyläläisnaisen sinipunakukikkaat housut, hänen olemuksestaan ja käytöksestään huomaa, että hän on asunut muualla. Silmissä ei juurikaan ole asiakaspalveluun liittyvää ystävällisyyttä, mieluummin töykeyttä. Lyhyen aamutervehdyksen hän kuittaa Saksan kielellä. Hän on sijoittanut Saksassa tienaamansa hotellisiivoojan palkkansa tähän paritaloon ja pensionaattiin. Hän on kasvattanut kaksi jo aikuista poikaansa yksinhuoltajana ja näistä pojista  varsinkin Ahmetista hän toivoo pitäjää pensionaatille kun hän itse lähtee takaisin Saksaan. 

Eila