sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Antalyan tullissa ( jatkoa blogiin "Koti turkkilaiselta mieheltä")

Heti aamusta lähdemme ajamaan peräkärryn kanssa tulliin. Öljysoratietä ohi Kemerin, Göynukin, Beldibin ja edelleen läpi kahden tunnelin. Oikealla puolella jyrkänne ja sinisenä auringossa kimalteleva Välimeri. Antalyan kaupunkia ja sen takaa työntyviä vuoria ei erota ilman kosteudesta johtuvasta usvasta. Tie kääntyy loivasti oikealle ja vasemmalla vuoret jäävät kauemmas. Käännymme oikealle hiekkatielle ja saavumme tullirakennuksen pihaan. Parkkeeraamme auton ja peräkärryn rakennuksen vasemmalle sivustalle.


Nousemme leveät, ajan pyöristämät rappuset ylös. Sisällä on hämärää ja tuoksuu virastolle. Käännymme kolkosta käytävästä, jonka varrella on useita huoneita heti oikealle ja astumme sisälle ensimmäiseen huoneeseen. Huoneessa istuu karujen metallisten työpöytien ääressä kuusi miestä. Kari ojentaa passin johon on nidottu blommatun peräkärryn tavaralista. Yksi miehistä hakee paikalle Mehmet Beyn, johtajan, joka tutkittuaan paperit toteaa, että auto ja peräkärry on jätettävä tulliin niin kauaksi aikaa kunnes Karin työlupa ja asumislupa on kunnossa. Nämä ovat vireillä ja saamamme aikaisemman tiedon mukaan se riittää tullille.

Kaksi tullimiestä koppalakkeineen astuu paikalle ja Kari lähtee näyttämään autoa ja peräkärryä. Jään seisomaan isojen ikkunoitten eteen, josta juuri ja juuri näen tarkastuksen. Miehet eivät halua tarkastaa peräkärryn sisältöä vaikka Kari niin haluaa. Kari haluaa näyttää, että siellä on vain meidän henkilökohtaisia vanhoja meille tärkeitä tavaroita, ei muuta, ei tullattavaa.


Kari taistelee asian eteen, perustelee ja kyselee ja väittelee. Mehmet Bey, isokokoinen, kylmäkatseinen mies toistaa vain, että saamme auton ja peräkärryn kun asiakirjat ovat kunnossa ja auto on rekisteröity Turkin kilpiin.
Kari pyytää saada käyttää puhelinta. Hänet ohjataan pihalle puhelinkoppiin soittamaan. Hän soittaa Ankaraan rakennusyrityksen johtajalle, jonka kanssa suomalainen rakennusyritys, Karin työnantaja tekee yhteistyötä Turkissa. Hän lupaa soittaa ja selvittää asiaa tullijohtajan kanssa.
Seisomme huoneessa, puhelin soi ja käydään keskustelu. Mehmet Bey sanoo, että mitään ei ole tehtävissä enää koska tulimme tulliin. Jos emme olisi tulleet niin he olisivat antaneet vain pienen sakon.
Tulliviranomaiset kirjoittavat A6 kokoisen silkkipaperisen manifestin. Kari käy noutamassa eri huoneista seitsemän allekirjoitusta ja leimaa ja maksaa lopuksi kassalle depo paran, takuumaksun n. 830 000 Turkin liiraa. 

Seison ikkunan edessä, josta aukeaa näkymä kulottuneelle pihalle ja tullirakennuksille. Kyyneleet tirisevät väkisin silmiini vihasta ja voimattomuuden tunteesta.


Ankaralainen rakennusyritys toimittaa meille auton käyttöön ja selvitysmiehen tullia varten. Auto ja peräkärry seisovat tullissa kaksi kuukautta. Selvitysmieheltä menee neljä päivää tullissa asioiden hoidossa.  

Eila
   

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Kohtaaminen

Avaan puisen portin ja nousen ylös rappuset, jotka täytyy aina nousta päästäkseen pihalta yli vesikanaalin ja tielle. Kaarran vasemmalle päätien suuntaan. Kyläkauppa jää vasemmalle. Kaupasta kävelee mies kädessään sanomalehteen kääritty leipä. Jatkan reipasta kävelyä ohi moskeijan ja käännyn sitten seuraavasta tiestä oikealle.


Aurinko on juuri painumaisillaan vuorten taa kun saavun alueelle jossa mielelläni kävelen. Nenääni tulvii tuoksuja, kuiva heinä, karja, lehmän lanta, jätteet, palavat roskat. Kanat juoksentelevat ja räpistelevät muutaman kerran siipiään päästäkseen turvaan nopeammin. Jokunen vuohi on kytkettynä tien varren puuhun. Talot tien varrella ovat kyhätyt vanhoista ja sieltä täältä kerätyistä laudoista, ikkunoista, pelleistä. Pihat on aidattu kaikenlaisella roinalla. Roinan keskellä on pienet kasvimaat ja seinillä kuivaa nauhoina paprikoita ja munakoisorenkaita ja rehuiksi kuivuvia maissin tähkän ronkkoja lojuu maassa.  Koirat ovat kytkettyinä lyhyeen hihnaan ja rähisevät kulkiessani niiden ohi. Useat näistä taloista on rakennettu ilman rakennuslupaa ja tontti on vain vallattu itselle.

Olen kääntymässä tieltä kun eteeni ilmestyy nuori nainen kukikkaissa salvareissa. Hänen mustia hiuksiaan suojaa valkoinen liina. Hän kantaa selässään suurta kuivaa polttopuukuormaa, jonka hän on kerännyt maahan pudonneista paksuista männyn oksista  ja joka yltää yli hänen päänsä kuin iso kontti. Nainen seisahtuu, suoristaa selkänsä, nostaa päänsä ylös ja katsoo suoraan minua. Viimeiset auringon säteet osuvat hänen kuparinruskeisiin kasvoihinsa, joissa helmeilee hikipisaroita.
Katse on selkeä ja hän kysyy: "Minne menet?" Kerron meneväni merenrannan kautta kotiin ja samalla piirrän kädelläni kaaren reitistäni. Nainen vastaa:"Jatka matkaa." Hän ottaa uudelleen kantoasennon ja on pian hävinnyt näköpiiristäni. Tämä tapaaminen painautuu mieleeni ja muistelen usein tuota hetkeä.

On kulunut vuosia kun jälleen kävelylenkilläni käännyn moskeijan jälkeen oikealle. Kuljen tovin tiellä jonne nyt on rakennettu uusia villoja ennen kuin tutut tuoksut tulvahtavat nenääni. Useat luvatta rakennetut talot on hajoitettu ja tilalle on rakennettu uutta.Tien oikealla puolella on kuitenkin vanha vaaleanpunaiseksi maalattu talo ja sen kyljessä on matala pieni sivurakennus. Pihalla on nainen sinisessä fleecetakissa, kukikkaissa salvareissa ja tukevissa kengissä. Pihalla aivan tien vieressä, ison polttopuukasan kupeessa on vuohiaitaus. Nainen on siirtämässä vuohia kuorma-autoon miehensä kanssa. Hän on torikauppias Kemerin torilla.
Kun hän katsoo minua, tiedän, että hän on se nuori nainen, jonka kohtasin vuosia sitten auringon laskiessa vuorten taa.

 Eila