sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Oliivipuun alla


Istumme oliivipuun alla ja maalaamme puisia jakkaroita. On heinäkuun alkupäiviä, jolloin aurinko porottaa kuumasti, eikä auringonlasku vuorten taa tuo juurikaan ilmaan muutosta.

Appelsiinipuut ovat täynnään vihreistä, vasta aluillaan olevista appelsiineistä sillä huhtikuisesta kukinnasta ja alueen vallanneesta huumavasta valkoisten kukkien tuoksusta on vain kolmisen kuukautta. Keväiset sadekuurot ovat ohi ja viljelijät laskevat viikoittain vuorilta johdetuilta vesikanavilta viljelmilleen vettä. Alue on entistä sitruspuiden tarhaa, johon on rakennettu nyt useita paritaloja ja pieniä pensionaatteja. 

Oliivipuu on aivan matalan ja pitkän muotoisen pensionaattirakennuksen päädyssä, josta piha-alue aukeaa eteemme. Pihan toisella reunalla on omistajien valkoiseksi maalattu kaksikerroksinen paritalo. Pensionaatin ja paritalon reunoja kiertävät eriväriset ruusupenkit. Ruusut ovat isoilla kukilla vaikka ilma alkaa niille olla jo liiankin kuuma, saaden kukat nopeasti aukeamaan täyteen komeuteensa ja yhtä nopeasti lakastumaan.

Pensionaatti on nyt kotimme toistaiseksi. Ovi jokaiseen sen asuntoon johtaa suoraan yhdistettyyn olo-makuuhuoneeseen, jonka täyttää leveä kyläpuusepän valmistama mäntyinen parivuode ja molemmin puolin sänkyä yöpöydät. Heti ulko-ovesta oikealla on pieni suihku-wc. Sängyssä on valkoiset lakanat ja tyynynpäälliset, peittoa ei tarvita. Yöt ovat läkähdyttävän kuumia. Pienen parvekkeen ovi on pidettävä auki ja myös ulko-ovi raollaan. Tästä huolimatta ei huoneeseen käy tuulenhenkäystäkään yön aikana. Nukumme hyvin, päivä on väsyttänyt.
Aamulla heräämme työn ääniin, kylä on herännyt. Kukot kiekuvat ja koirat yltyvät yhteiseen haukuntaan. Välillä kun lähistöllä on hiljaista saattaa kuulua kauempaa kukkojen kiekumista. Äänet tuntuvat rauhoittaville.


Istumme valkoisilla muovituoleilla keskellä pihaa ja odottelemme aamiaista. Paritalon nurkalta ilmestyy ensin Ahmetin jalka polvea myöten ja sitten iso tarjotin ja vasta sitten näemme Ahmetin. Ahmet siniruudullisessa paidassa ja shortseissa on kookas ja tarjoilijan tehtävään kömpelön oloinen. Pieni ujo Mert poika hyppelee isänsä vierellä kädessään posliiniset pippuri ja suola sirottimet. 
Korissa on vaaleaa, lähikaupasta ostettua leipää liinan alla ja lisukkeina valkoista tuorejuustoa, tummia ryppyisiä oliiveja, kurkkua ja makeita, kypsiä tomaatteja viipaleina. Ahmet jättää pöydälle myös kaksikerroksisen alumiinisen teekannun, jossa on hyvin hautunutta mustaa teetä.

Ahmetin äiti Fatima on laiha ja hänen kasvonsa ovat uurteiset, ohimoilta harmaantuneet hiukset ovat liinan alla vielä pikimustat ja paksut. Vaikka hänellä on jalassaan kyläläisnaisen sinipunakukikkaat housut, hänen olemuksestaan ja käytöksestään huomaa, että hän on asunut muualla. Silmissä ei juurikaan ole asiakaspalveluun liittyvää ystävällisyyttä, mieluummin töykeyttä. Lyhyen aamutervehdyksen hän kuittaa Saksan kielellä. Hän on sijoittanut Saksassa tienaamansa hotellisiivoojan palkkansa tähän paritaloon ja pensionaattiin. Hän on kasvattanut kaksi jo aikuista poikaansa yksinhuoltajana ja näistä pojista  varsinkin Ahmetista hän toivoo pitäjää pensionaatille kun hän itse lähtee takaisin Saksaan. 



Eila