maanantai 31. maaliskuuta 2014

Vuosi 1991 on lopuillaan.

Vuosi ei ole vielä vaihtunut kun tienvarsiin työntyy jo uutta voimakkaan vihreää nurmea ja pienet valkoiset kukat avaavat nuppujaan. Vuorilla on alkamassa keltaisten kukkien aika ja alempana vuoripurojen kosteilla rinteillä Oleanderin nuput odottavat aurinkoisia ja lämpimiä päiviä.

Olemme kävelyllä ja juuri Kirisiä ja Çamyuvaa rajaavan vuoristo joen varrella kun erotamme edessä  vaalean keltaiseen puseroon pukeutuneen Cevdet beyn ja vieressä kulkevan Magbulen. Saavutamme heidät ja vaihdamme iloiset tervehdykset.
 Etenemme heitä nopeammin ja pian edessämme siintelee meri ja tien vasemmalle puolelle aukeaa hiekkaranta. Meri on tyyni eikä merellä näy yhtäkään laivaa. Ranta-alue on myös tyhjä, ei ihmisiä ei hotelleja. Vasta edetessä kauempana erottuu pieni puinen harmaa mökki, joka on kyhätty juuri hiekkarannan ja tien raja-alueelle taustanaan lumiset vuoren rinteet.

Poikkeamme rannalle ja kuljemme kohdassa, jonne laineet ovat kasanneet valkoisia meren hiomia pieniä kiviä kuin poluksi kulkijalle. Pian huomaamme rantahiekalle kääriytyneen myrskyn tuoman noin 30 metriä pitkän verkon täynnään eri kokoisia kaloja, mustekaloja ja turkoosikylkisiä taskurapuja.
Ehdimme ihmetellä hetken kun paikalle saapuvat naapurimme. Päätämme ottaa mukaan taskuravut ja ilmoitamme rantamökin kalastajalle saaliista.

Ajattelemme, että naapurimme osaavat valmistaa taskuravut  mutta tehtävä tuleekin minulle. Siis iso kattila kaasuliedelle, vettä ja suolaa ja ravut kiehuvaan veteen. 
Kun astelemme tien toiselle puolelle rapukattilan kanssa on terassin pöytä jo katettu. Vihreää salaattia ja tuoretta leipää, juustoa. Iso kannullinen vasta puristettua appelsiinimehua ja rakia ruokajuomaksi. On vasta iltapäivä ja aurinko helottaa suoraan terassille. Ravut ovat herkullisia ja iloitsemme yllättävästä saaliista. Näinä yhteisinä hetkinä saamme aina myös oppitunnin Turkin historiasta.


Eila

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti