Alkaa kotiutumisen aika ( Jatkoa blogiin "Antalyan tullissa" )

(Elämme vuotta 1991)
Ehdin olla vain pari päivää uudessa kodissa kun palaan Suomeen lopettelemaan töitäni. Ne ovat kaksi onnellista päivää, vihreät keittiönkaapit tai huonosti aukeava ulko-ovi ei ole mielessä. Huonekaluina on patja lattialla ja tavarat tullissa.

Kari jää Camyuvan kotiin ja aloittaa työt. Ensi työkseen hän teettää yläkerran toiseen huoneeseen työpöydän, kirjahyllyt ja ostaa muhkean työtuolin. Kun puhelin,- ja tietokone,- ja faksiyhteydet  toimivat, varsinainen työ alkaa. 
Syyskuussa lämpötila laskee keskikesän helteistä ja muutamat ukkoskuurot virkistävät ilmaa. Marraskuussakin voi kävellä shortseissa mutta auringon laskiessa on kiedottava lämmintä ylle. Sää muuttuu epävakaisemmaksi ja yöt kylmenevät. Kari istuu toimistossa ja lisää vaatetta sillä päivisinkin huone tuntuu kolealle. Kari suunnittelee lämmittimen ostoa.
Haluan, että lämmitin ostetaan kun tulen Turkkiin. Haluan olla valitsemassa. Kari istuu  lapaset käsissä ja pipo päässä. Hän lähtee ostamaan kaasulämmittimen naapurin Cevdet beyn kanssa. Naapuri ostaa myös ja malleja on tasan yksi. 

Palaan Camyuvaan joulukuun puolessa välissä myytyäni osakkuuteni yrityksestäni. Tuon mukanani  joulukinkun, ruisleipää ja kynttilöitä, joulu lähestyy.
Kari on saanut kodin asuttavaan kuntoon, teettänyt sängyn, yöpöydät, vaatekaapin ja tullista on saatu tutut tavarat paikoilleen. Keittiöön on ostettu kaasuhella, liesituuletin ja leveä jenkkijääkaappi.
Täytän maljakot Cevdet beyltä saaduilla erivärisillä ruusuilla ja Kemerin torilta ostetuilla punaisilla neilikoilla.
Teen rosmarinin oksista, jotka kasvavat metrin korkuisina pensaina rantatien tuntumassa, isoja kimppuja, jotka solmin vihreällä nauhalla. Levittelen niitä olohuoneeseen ja keittiöön.

Tahtalidag vuori on peittynyt mustikan tummiin pilviin, eikä sen marraskuussa saamaa lumihuippua ole näkynyt moneen päivään. Päivästä toiseen sataa vettä, tihuttaen ja taas yltyen rajuksi myrskykuuroksi saaden puut ja pensaat taipumaan. Juuri valmistumaisillaan olevat appelsiinit putoilevat ja täyttävät tien reunoja. Pihan sementtilaatat ovat vajonneet maahan ja pihasta tielle pääsy on vaikeutunut.
Olohuoneen ikkunoista alkaa tiputella vettä ja sateen yltyessä vettä lorisee täyttäen rakilasit, joita laitamme jokaiselle ikkunalle pareittain.
Toisen kerroksen rappukäytävän pistorasiasta roiskii vettä valuen pitkin seinää. 

Kuuma glögi höyryää mukeissa, pikkuruutuiset keittiön ikkunat ovat huurussa. Paahdamme pähkinöitä ja paistamme juustoja. Pöytä on täynnään erilaisia makuja ja värejä; oliiveja, viikunoita, taateleita, mandariineja, pastirmaa. Pieni keittiö on lämmin ja ulkona jatkuu sade.     


 Eila     

Antalyan tullissa ( jatkoa blogiin "Koti turkkilaiselta mieheltä")

Heti aamusta lähdemme ajamaan peräkärryn kanssa tulliin. Öljysoratietä ohi Kemerin, Göynukin, Beldibin ja edelleen läpi kahden tunnelin. Oikealla puolella jyrkänne ja sinisenä auringossa kimalteleva Välimeri. Antalyan kaupunkia ja sen takaa työntyviä vuoria ei erota ilman kosteudesta johtuvasta usvasta. Tie kääntyy loivasti oikealle ja vasemmalla vuoret jäävät kauemmas. Käännymme oikealle hiekkatielle ja saavumme tullirakennuksen pihaan. Parkkeeraamme auton ja peräkärryn rakennuksen vasemmalle sivustalle.


Nousemme leveät, ajan pyöristämät rappuset ylös. Sisällä on hämärää ja tuoksuu virastolle. Käännymme kolkosta käytävästä, jonka varrella on useita huoneita heti oikealle ja astumme sisälle ensimmäiseen huoneeseen. Huoneessa istuu karujen metallisten työpöytien ääressä kuusi miestä. Kari ojentaa passin johon on nidottu blommatun peräkärryn tavaralista. Yksi miehistä hakee paikalle Mehmet Beyn, johtajan, joka tutkittuaan paperit toteaa, että auto ja peräkärry on jätettävä tulliin niin kauaksi aikaa kunnes Karin työlupa ja asumislupa on kunnossa. Nämä ovat vireillä ja saamamme aikaisemman tiedon mukaan se riittää tullille.

Kaksi tullimiestä koppalakkeineen astuu paikalle ja Kari lähtee näyttämään autoa ja peräkärryä. Jään seisomaan isojen ikkunoitten eteen, josta juuri ja juuri näen tarkastuksen. Miehet eivät halua tarkastaa peräkärryn sisältöä vaikka Kari niin haluaa. Kari haluaa näyttää, että siellä on vain meidän henkilökohtaisia vanhoja meille tärkeitä tavaroita, ei muuta, ei tullattavaa.


Kari taistelee asian eteen, perustelee ja kyselee ja väittelee. Mehmet Bey, isokokoinen, kylmäkatseinen mies toistaa vain, että saamme auton ja peräkärryn kun asiakirjat ovat kunnossa ja auto on rekisteröity Turkin kilpiin.
Kari pyytää saada käyttää puhelinta. Hänet ohjataan pihalle puhelinkoppiin soittamaan. Hän soittaa Ankaraan rakennusyrityksen johtajalle, jonka kanssa suomalainen rakennusyritys, Karin työnantaja tekee yhteistyötä Turkissa. Hän lupaa soittaa ja selvittää asiaa tullijohtajan kanssa.
Seisomme huoneessa, puhelin soi ja käydään keskustelu. Mehmet Bey sanoo, että mitään ei ole tehtävissä enää koska tulimme tulliin. Jos emme olisi tulleet niin he olisivat antaneet vain pienen sakon.
Tulliviranomaiset kirjoittavat A6 kokoisen silkkipaperisen manifestin. Kari käy noutamassa eri huoneista seitsemän allekirjoitusta ja leimaa ja maksaa lopuksi kassalle depo paran, takuumaksun n. 830 000 Turkin liiraa. 
Seison ikkunan edessä, josta aukeaa näkymä kulottuneelle pihalle ja tullirakennuksille. Kyyneleet tirisevät väkisin silmiini vihasta ja voimattomuuden tunteesta.


Ankaralainen rakennusyritys toimittaa meille auton käyttöön ja selvitysmiehen tullia varten. Auto ja peräkärry seisovat tullissa kaksi kuukautta. Selvitysmieheltä menee neljä päivää tullissa asioiden hoidossa.  

Eila
   

Kohtaaminen

Avaan puisen portin ja nousen ylös rappuset, jotka täytyy aina nousta päästäkseen pihalta yli vesikanaalin ja tielle. Kaarran vasemmalle päätien suuntaan. Kyläkauppa jää vasemmalle. Kaupasta kävelee mies kädessään sanomalehteen kääritty leipä. Jatkan reipasta kävelyä ohi moskeijan ja käännyn sitten seuraavasta tiestä oikealle.

Aurinko on juuri painumaisillaan vuorten taa kun saavun alueelle jossa mielelläni kävelen. Nenääni tulvii tuoksuja, kuiva heinä, karja, lehmän lanta, jätteet, palavat roskat. Kanat juoksentelevat ja räpistelevät muutaman kerran siipiään päästäkseen turvaan nopeammin. Jokunen vuohi on kytkettynä tien varren puuhun. Talot tien varrella ovat kyhätyt vanhoista ja sieltä täältä kerätyistä laudoista, ikkunoista, pelleistä. Pihat on aidattu kaikenlaisella roinalla. Roinan keskellä on pienet kasvimaat ja seinillä kuivaa nauhoina paprikoita ja munakoisorenkaita ja rehuiksi kuivuvia maissin tähkän ronkkoja lojuu maassa.  Koirat ovat kytkettyinä lyhyeen hihnaan ja rähisevät kulkiessani niiden ohi. Useat näistä taloista on rakennettu ilman rakennuslupaa ja tontti on vain vallattu itselle.

Olen kääntymässä tieltä kun eteeni ilmestyy nuori nainen kukikkaissa salvareissa. Hänen mustia hiuksiaan suojaa valkoinen liina. Hän kantaa selässään suurta kuivaa polttopuukuormaa, jonka hän on kerännyt maahan pudonneista paksuista männyn oksista  ja joka yltää yli hänen päänsä kuin iso kontti. Nainen seisahtuu, suoristaa selkänsä, nostaa päänsä ylös ja katsoo suoraan minua. Viimeiset auringon säteet osuvat hänen kuparinruskeisiin kasvoihinsa, joissa helmeilee hikipisaroita.

Katse on selkeä ja hän kysyy: "Minne menet?" Kerron meneväni merenrannan kautta kotiin ja samalla piirrän kädelläni kaaren reitistäni. Nainen vastaa:"Jatka matkaa." Hän ottaa uudelleen kantoasennon ja on pian hävinnyt näköpiiristäni. Tämä tapaaminen painautuu mieleeni ja muistelen usein tuota hetkeä.

On kulunut vuosia kun jälleen kävelylenkilläni käännyn moskeijan jälkeen oikealle. Kuljen tovin tiellä jonne nyt on rakennettu uusia villoja ennen kuin tutut tuoksut tulvahtavat nenääni. Useat luvatta rakennetut talot on hajoitettu ja tilalle on rakennettu uutta.Tien oikealla puolella on kuitenkin vanha vaaleanpunaiseksi maalattu talo ja sen kyljessä on matala pieni sivurakennus. Pihalla on nainen sinisessä fleecetakissa, kukikkaissa salvareissa ja tukevissa kengissä. Pihalla aivan tien vieressä, ison polttopuukasan kupeessa on vuohiaitaus. Nainen on siirtämässä vuohia kuorma-autoon miehensä kanssa. Hän on torikauppias Kemerin torilla.

Kun hän katsoo minua, tiedän, että hän on se nuori nainen, jonka kohtasin vuosia sitten auringon laskiessa vuorten taa.

 Eila   

Appelsiinipuut

Syystuulien  alkaessa viilentää ilmaa vuonna 1962 Ibrahim aloittaa isänsä kanssa sitruspuiden istutuksen. He istuttavat omistamalleen maalle appelsiinipuita, joiden hedelmät valmistuvat joulukuussa ja kesäkuussa, napaisia Washington appelsiinejä ja ohutkuorisia Haziran appelsiinejä. Kaikilla puilla on runkona vankka pomeranssipuu, jonka hedelmä ei kelpaa syötäväksi.
Työ on raskasta ja päivät ovat pitkiä. Kun istutukset ovat tehty, on alueella satoja tuettuja taimia, joiden kastelusta he huolehtivat kuuman kesäkauden aikana, kuokkivat maan, tekevät kouruja, joita pitkin vesi ohjautuu puiden juurille ja keräävät sadon, jonka sitten rekat vievät myyntiin. Satoa he keräävät aina vuoteen 1990 saakka. Tämän jälkeenkin he käyttävät aluetta kuin omaansa, tuovat aitaamattomien uusien villojen pihoille vuohensa syömään, jotka sitten tyytyväisinä popsivat pihoille istutetut kukat.


Joulupäivänä 2011 paistaa aurinko. Maa on päivittäisten sadekuurojen jäljiltä märkä. Myrskytuuli on riepotellut palmuja niin, että pieniä mustia palmun siemeniä on laatoitettu pihakäytävä mustanaan. 2360 metriä korkean Tahtalidag vuoren lumipeitteinen huippu on kietoutunut ohueen pilviharsoon, se ennustaa hyvää säätä tälle päivälle.
Entinen naapuri ystävämme Sukru yllättää ilmestymällä pihalle mukanaan kaveri, saha ja kirves ja aloittaa appelsiinipuiden sahaamisen. Yllätys on se, että Kari on vain maininnut, että hävitämme vanhat puut aikansa eläneinä ja huonovointisina.
Miehet sahaavat vuorotellen kovaa pomeranssipuun runkoa, hakkaavat raskaalla kirveellä ja pilkkovat puut tarkkaan polttopuiksi. Tarjoan teetä.


Ostamme Camyuvan taimitarhasta, Kemeriin vievän tien varrelta mandariinipuun taimen, jonka hedelmissä ei ole siemeniä, Yediveren sitruunapuun, joka antaa satoa nimensä mukaisesti ympärivuoden sekä oliivipuun taimen.
Sitruunapuu saa paikan pihagrillin vasemmalta puolelta, mandariini portin läheltä, jossa se antaa tukahduttavina kesäiltoina suojaa vuorten taa laskevan auringon paahteelta. Oliivipuun paikka on aivan nurkassa pihagrillistä oikealle.


Oliivipuulla on erityinen tehtävä, toteuttaa unelma. Kun puun runko on muhkurainen ja hopeanvihreät lehdet antavat suojaa, saa puu alleen pienen kyläpuusepän tekemän puisen pöydän ja pari jakkaraa, joiden selkänoja sojottaa suorana ja kun tarkastaa istuinlaudan alle niin voi nähdä miten rautalanka on kiristetty tukemaan tuolia.
Pöydällä on valkoista vuohen juustoa, imelän makealle tuoksuvaa hunajameloonia ja kapeissa laseissa on rakia, jonka vesi on muuttanut laihan maidon väriseksi.


Eila